Jo perustamista seuraavana vuonna Wetterhoffin tyttökoulussa aloitettiin kudonnan opetus, josta koulu on parhaiten tunnettu. Monivaiheisen historian kautta koulun perintöä jatkaa Hämeenlinnan ammattikorkeakoulu. Aika innoissani suuntasin kudonnan kurssille, koska tämä taito on jostain ihmeen syystä jäänyt aiemmin opettelematta.
Esityöt
Vaikka tavallaan tiesinkin, että valmistelutyöt (kankaan rakentaminen) vievät huomattavasti enemmän aikaa kuin itse kutominen, niin silti työvaiheiden määrä yllätti.Opetus 1: Varaa tähän viikko.
Ensin lasketaan menekkiä. Loimen ja kuteen tarve pitää arvioida tarkkaan kutistumisvaroineen, koska varsinkaan loimen suhteen suunnitelmia ei pysty kovin helposti muuttamaan.
Varsinainen työ aloitetaan mittaamalla loimilangat yhtä pitkiksi (loimen luominen). Se tapahtuu kieputtamalla lankoja pyörivän luomapuuhäkkyrän ympäri, tai kotioloissa juoksemalla langanpään kanssa huoneen päästä toiseen. Loimilankojen päihin tehdään ristiinrastiin tiuhta, josta tulee myöhemmissä vaiheissa kutojan paras ystävä.
Tiuhdan avulla langat saa nimittäin pysymään järjestyksessä, kun ne nostetaan puihin. Lankojen toinen pää kiinnitetään puuriman (varpa) avulla kangaspuiden toisella puolella olevaan kankaaseen ja langat levitetään suunnitellulle leveydelle kampamaisen käärinpirran avulla.
Kaveri roikkuu loimilangoissa puiden toisella puolen, kun toinen kääntää tukin kampea niin että langat kiertyvät tasaisesti tukille.
Seuraavaksi langat niisitään eli pujotellaan ohjeen mukaisesti silmukoihin (niisiin), jotka ylä- ja alapäästään on kiinnitetty rimapareihin (niisivarsi). Tässä kohti pitää jo tietää, millaista kangasta haluaa kutoa, koska se vaikuttaa siihen mistä silmukasta mikäkin lanka pujotetaan läpi.
Opetus 2: Niisiminen vaatii hermoja ja virkkuukoukkua.
Langat pujotetaan vielä läpi tiuhemmasta pirrasta, joka pitää ne sopivalla leveydellä myös puiden toisella puolella. Langat sidotaan kiinni toisen pään tukissa olevaan kankaaseen (alkusolmut).
Sitten kangaspuiden toimintaa pyörittävät narut solmitaan kiinni (ylä- ja alasidonta). Riippuen halutusta kankaan pinnasta (sidos) sidotaan narut niisivarsista eri järjestyksessä kangaspuiden alla oleviin polkusiin.
No mutta sitten jo kudotaan!
Opetus 3: Ei kudota vielä, vaan selvitellään vielä hyvän aikaa niisintävirheitä ja säädetään sidontojen kireyttä.
Kudetta kieputetaan sukkulaan, painetaan jalalla polkunen alas niin että toiset langat nousevat ylös ja toiset painuvat alas (viriö), ja sukkula heitetään lankojen välistä toiselle puolen kangasta.
Kude vedetään paikalleen vetäisemällä kutojaa kohti vipumainen luha johon pirta on kiinnitetty. Vetäisyssä käytettävä voima riippuu siitä ollaanko tekemässä napakkaa räsymattoa vai herkkää huivikangasta. Sitten painetaan seuraavalla polkusella uusi viriö ja heitetään uusi kude.
Kun työ halutaan irrottaa, leikataan loimilangat varovasti poikki keskeltä lähtien ja solmitaan kankaan reunaan.
Opetus 4: Tuntuu pelottavammalta kuin onkaan.
Koetilkut
Kurssityöt aloitettiin harjoitustilkuilla ja materiaalikokeiluilla. Kokeiluloimessa oli puolet loimesta valkoista ja puolet mustaa kalalankaa, jolloin näkyi hyvin loimen värin vaikutus lopputulokseen.
Kokeilin myös pitsin poimimista lastan avulla.
Varsinainen työ
Oma kurssityöni ei ollut kovin kunnianhimoinen (ainakaan kurssikavereihin verrattuna...). Tarkoitus oli tehdä vessaan uusi matto. Kudetarpeita toin Äidin matonkudetehtaalta.
Koska suunnittelemani matto oli niin pieni, päätettiin että teen kaksi erilaista. Ensimmäinen harjoitusmatto oli kasarisävyinen: mustaa trikookankaan hulpiota ja välissä värikkäitä raitoja. Hulpiokude oli niin paksua, että käytin väriraidoissa kaksinkertaista kudetta.
Tämän maton sidoksena oli yksinkertainen palttina, mutta käytin koko työn ajan kolmea eriväristä kudetta, joten pinnasta tuli elävä. Lisäksi tein muutamia efektiraitoja poimimalla.
Toiseen mattoon sidoin hapsujen sekaan myös kuteen pätkiä, ja hapsuista tulikin tosi hauskat ja pehmeät.
Tällaiset niistä tuli!
Opetus 6: Maton kutominen on kivaa ja helppoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti